“Aina on toivoa”,
hän toisti hiljaa itselleen
kuin olisi suorittanut
rukousta. Sillä syvällä
sisimmässään hän oli
päättänyt, että tapahtui
mitä tahansa, hän ei
enää antaisi itsensä
hukkua.
Kunnes jokin minussa putoaa maan pintaan
Tänne minä kuulun. Syvän järven
rantaan. Suojellun metsän laitaan.
Maisemaan, jossa kaikki tapahtuu
luonnon aikataulussa. Jossa huolesta
vapaat lumihiutaleet toikkaroivat
alas toukokuun kirkkaalta taivaalta.
En sulje silmiäni, mutta istun hiljaa
ja odotan, kunnes jokin minussa
putoaa maan pintaan.
Ei taivas yön aikana putoa
“Kun aurinko laskee,
kuu nousee kyllä
pitämään vuoroa”,
hän kuiskasi itselleen
ennen nukkumaan
menoa ja vakuutti,
ettei taivas yön
aikana putoa.
Sata silmua puhkeamassa kukkaan
Tunsin, miten sisälläni
sata silmua oli
puhkeamassa kukkaan.
Poskillani väsynyt hehku.
Olin toukokuun lapsi,
jälleen raskaana,
keväästä.
Tuskin kuiskausta kovempaa
Hänen vastarintansa oli
sydämen myötäistä.
Ääni tuskin kuiskausta
kovempaa, mutta sanat
niin lempeitä, että
ne osuivat ja lujaa.
Ravistelivat ydintä.
Lähesty lempeästi aina
Kevätauringon kirkkaudessa
Kevätauringon kirkkaudessa
näen viimein sen kaiken,
minkä olen koittanut
piilottaa. Minut itseni.
Ja miten vietävästi se
väsyttääkään, rehellisyys.
Kaikista vähiten järkeä
Hän näytti naiselta,
joka tietää tasan tarkkaan,
mitä tekee, mutta
todellisuudessa hän oli
usein niin hukassa, että
ainut keino oli seurata
jonkun syvemmän ohjausta.
Uskoa ääntä sisällä,
silloinkin, kun siinä
tuntui olevan kaikista
vähiten järkeä.
Kun se haluaa puhua
Rakkaani,
älä soimaa itseäsi,
jos et ole hetkeen
kuullut sisäistä
ääntäsi. Tuo kämmen
sydämesi päälle
ja hengitä. Näytä,
että olet läsnä tässä
hetkessä. Kun se
haluaa puhua.
Nainen kuin aurinko
Hän oli nainen kuin
aurinko, ruokki monen
janoisen sielua.
Harva näki hänessä
hyökyaaltoja ja
syvän meren pohjia
ja sitä, miten hän
palasi niiden luokse
yhä uudelleen
heijastaakseen
valoa.
