Hirnahdus

Appiukon terassin katossa roikkui pieni koristehäkki, kaunis ja valkoinen. Sen luukku oli kiinni. Oliko siellä joku? Entä jos en vain nähnyt? Sisään lukittuja happimolekyylejä, tiivistynyttä vesihöyryä, pieniä itiöitä, jotka pääsisivät ulos raoista, mutta eivät uskalla paeta. Ovat liian uskollisia tuottaakseen pettymystä. Aivan kuin hevoset. Hevonen ei karkaa aitauksestaan, vaikka voisi loikata sen ylitse. Iskeä maata kavioillaan, viskoa villinä harjaansa, hirnua varoituksen merkiksi ja sekunnin murto-osassa kaataa koko typerän keksinnön, tuosta vain tuhota maan tasalle, repiä aidanseipäät sijoiltaan. Mutta hevoset eivät karkaa. Ne odottavat. Hörisevät kuullessaan tutun ääneen. Katsovat sinua suurilla lempeillä silmillään. Odottavat rauhassa, että saat laitettua riimunnarun kiinni. Tallustavat kiltisti perässäsi, narun jatkeena. Kurkkuani kuristaa, henkeni rusentuu, aistini herkistyvät äärimmilleen aivan kuin olisin valmistautumassa pakenemaan. Ei, en kerta kaikkiaan kestä katsella lukittua häkkiä.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s