Sinä kesänä kun söin sanani

Kun tapasimme, puissa ei ollut lehtiä.
Olimme yhtä paljaita kuin jäästä sulanut kallio,
jonka ympärillä maisema muuttui, niin nopeasti,
että sitä oli vaikea tunnistaa. Kului kuukausia,
palasimme, muttei enää palattu sinne,
puhuttu siitä minkä molemmat yhä tunsimme,
se oli yhtä hajoavaa kuin hiekka allamme,
siksi katsoimme puiden latvoja,
kuuntelimme linnun laulua, tiesimme
näin oli parempi, meri pinnalta tyyni,
ja aurinko paistoi, se paistoi kauniisti.
Sinä kesänä kun söin sanani.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s