Ei siitä kannata syyttää itseä, että toisinaan elämässä on vain pakko selviytyä. On kasvatettava kovempi kuori, jotta saa pidettyä palasensa kasassa. On vain jaksettava. Mentävä eteenpäin päivä ja hetki kerrallaan, kunnes on turvassa. Ei silloin ole varaa miettiä syntyjä syviä. Kuinka pahasti on rikki tai miten kaukana ehjästä, on siinä hetkessä yhdentekevää. Vasta etäisyyden päästä on mahdollista katsoa mennyttä uudelleen. Osoittaa sormella karttaa ja todeta, tuossa kohtaa olisin voinut hellittää. Tuossa pyytää apua. Todellisuudessa teit kaiken sen, mihin pystyit. Ja jos olet vielä tässä, voit nyt pidellä sirpaleitasi hellästi kädessä. Ehkä huokaista syvään jonkun toisen sylissä. Viimein pehmentyä.
