En sulje silmiäni.
Kiitän elämää paljosta,
haluan kaikille rauhaa ja rakkautta
– se on minun feminismini.
Että me emme jättäisi ketään yksin
Ei holhoten, vaan toisillemme tilaa antaen
Istuisimme ikään kuin saman nuotion lämmössä.
Hengittäisimme pehmeästi ja syvään.
Keräisimme liekkimme yhteen.
Emme antaisi vihan voittaa.
Rakkaus on rohkein laji, jonka tiedän.
Heittää nyt itsensä sillä tavalla toisen
ihmisen syliin. Ilman pelastusrengasta,
ilman turvavaljaita tai minkäänlaisia
takeita. Riisua sisimpänsä kuin kauan
kerrostuneet maankuoret. Paljastaa
nekin halkeamat, jotka on täytynyt
pitää visusti piilossa. Pelätä pahinta
ja toivoa lähes mahdotonta. Kunpa
tuo sielu olisi minua varten. Yhtä
auki ja yhtä repaleinen.
Järven rannalla, kesäillassa,
jossa pilvenhattarat
uiskentelevat veden pinnassa,
sinä tartut minua kädestä.
Me seuraamme pääskysten
lentoa kuin näytöstä.
On taakkoja,
jotka eivät irtoa
ilman romahdusta.
Osa niistä istuu
meissä niin tiukassa,
että kaiken sen
purkamiseen tarvitaan
kolmen sukupolven
voimia.
Tältäkö merestä tuntuu,
kun pinnan alla virtaukset
törmäilevät toisiinsa?
Kun sisällä on niin paljon,
niin sekaisin, ettei tiedä,
minkä äärelle pysähtyä
ensin.
Kultaseni,
hidasta. Sinun ei
tarvitse enää puskea.
Katso puiden tahtia.
Ne eivät suorita,
vaan tietävät, milloin
on aika rauhoittua.
Keskikesään mennessä
kaikki on verkkaista.
Kiireen tilalla kevyt
havina.
Joskus mennyt
istuu meissä
kuin sydänpuun
ympärille kiertynyt
juurakko. Se repii,
vaikka olisit
kuinka hellä.
— irti päästäminen
Mitä rajummin elämä
on käsitellyt, sitä
hellempi pitää
itselleen olla.
— armollisuus
Niinä hetkinä, jolloin
hän tunsi olevansa liian
kaukana, hän toi
kämmenen sydämensä
päälle ja ajatteli
hengittävänsä samaa
ilmaa puiden kanssa.
Samalla rakkaalla
Maalla, saman avaran
taivaan alla.
”Elämä on aivan
jalkojesi juurella”,
kuiskasi puu.
Ja siihen minä
pysähdyin.
