En osaa sanoa, miltä vaatekauppojen ikkunat näyttävät, mutta tiedän, keitä kadulla työskentelee. Tunnen korttelimme ostoskärryjä työntävät keräilijät ulkonäöltä. Olen laskenut, montako maakuupussia on lähimmän pankkiautomaatin sisällä. Tiedän, minkä kadun varrella ihmiset vaihtuvat ja missä kulmassa tapaan tutut kasvot. Vanha kyttyräselkäinen mies tekee pitkää päivää. Hän luottaa ”hola-hola-hola-holaan” ja toiseen mantraan, josta en saa selvää. Radiota kuunteleva koditon on Plaça Catalunyan metropysäkillä vain aamuisin. Yleensä hymyilee, eilen puoli kahdeksalta hän nukkui seinää vasten. El Corte Inglésin ohi Ronda de Sant Pere -katua eteenpäin kävellessä olen tavannut heitä eniten – isäni, äitini, isoveljeni, oman ikäisiäni ihmisiä. Osa tuo paikalle perheenjäsenensä, kuvina ja tarinoina. Joillakin on mukanaan Jeesus, tai neitsyt Maria tai molemmat. Toiset luottavat eläimiin. Yksi labradorinnoutaja on jäänyt erityisesti mieleen. Sillä oli kiiltävä musta turkki ja Havaiji-lei kaulassa. Myöhemmin samassa paikassa näin, kun eräs pahvilaatikkoa kantava nainen kyykistyi korkokenkineen kadunnaisen luokse, ojentaakseen jotain, kaksi palaa kakkua. Kaikki kolme naista kadun kulmassa hymyilivät. Yksi kotiovelle asti.