Kun se hetki tulee, tiedät mitä tehdä, sillä sinulla ei ole vaihtoehtoja. Universumi asettaa peilin nenäsi eteen, ja vaikka mikään ei enää koskaan tulisi olemaan samalla tavalla, et voi paeta. Tunnet jo muutoksen soluissa. Tällaista se on, polvistua. Antautua pieneksi rakkauden portailla.
”Seuraa sitä, mikä
vahvistuu hiljaisuudessa”,
kuiskasi puu, ja kuunteli,
miten solut hengittivät.
Antaudu. Hellitä.
Syksy riisuu
sinutkin
lehti lehdeltä.
Rohkeammaksi.
”Tavataan hiljaisuudessa”,
kuiskasi lehti oksalle
ja leijaili sinne, mistä
kaikki olivat kotoisin.
Syvimpien merten
välissä
vain läpikuultava
iho.
Aavistus rajasta.
Löytää pieni vihreä taimi
harmaan kallion raosta.
Kasvua sielläkin, missä
se tuntuu mahdottomalta.
Siinä on elämän siunaus.
Miltä maa tuntuu?
Miten virta voi?
Oletko muistanut
hengittää?
Luonto ei kysynyt,
mutta laittoi sinut
vastaamaan.
Kun maailman
paino yllättää,
rakkaani, kultaseni,
muistathan silloin
hengittää,
hengittää syvään.
Älä pelkää näyttää sitä,
kun sielusi on onnellinen.
Et voi koskaan tietää,
minne uusi verso puhkeaa.
Varmaa on, että valoa
ei ole koskaan liikaa.
Kun jalkapohjasi
harovat tyhjää,
hengitä,
hengitä syvään.
Ei hätää,
ei mitään hätää.
Olet tässä,
olet yhä tässä.
Ja sinun kehosi
on sinun karttasi.
