Mahdollisuus rauhaan

”Mitä jos muutos käy jonain päivänä niin suureksi, että maa ei pysty enää kannattelemaan meitä?”, kysyi nuori koivu metsän vanhimmalta tammelta.
”Emme voi pelastaa maapalloa ihmisen puolesta.
Ainut mitä voimme tehdä
on sitoa sen verran hiiltä,
kun pystymme kantamaan,
ja tarjota heille
mahdollisuus rauhaan.”

Suojelija

”Miksi näytät niin surulliselta?”,
kysyi orava oksiaan maata kohti
roikottavalta kuuselta.
”Koitan vain suojella polkua,
sade on ollut niin rankka.”
Orava meni hiljaiseksi,
nyt hän vasta huomasi
− hänen turkkinsa,
sekin oli kuiva kuusen ansiosta.

Kaksi haaveilijaa

”Mistä sinä haaveilet?”,
kysyi lintu puulta.
”Että voisin joskus lipua
taivaalla, pilven lailla.”
Lintui painoi päänsä
puun kuorta vasten.
”Minä haaveilen juurista,
jotka auttaisivat minua pysymään paikoillaan.”
”Tässä on sinulle aina paikka”,
vastasi puu ja liikautti lempeästi oksaansa.
Ja niin he molemmat nojasivat toisiinsa.

Hänellä oli tapana haaveilla

Hänellä oli tapana haaveilla isoista asioista.
Kuten siitä, että kaikilla olisi koti,
kenelläkään ei olisi nälkä,
jokainen saisi kasvaa rauhassa,
olla omanlaisensa.
Joskus hän unelmoi pienesti.
Silloin hän kuvitteli lisää kukkasia
kaikille maailman poluille
ja taivaan,
jonka tähdet loistivat niin kirkkaasti,
ettei kenenkään tarvinnut pelätä
pimeintäkään yötä.