”Kaikkien kerrosten alla
sinussa on yhä sama ydin”,
sanoi puu ja, sadoista
juuria myöten ravistelleista
myrskyistä huolimatta,
tarkoitti sitä.
Kesä oli viimein saapunut
”Mihinkään ei ole kiire”,
toistin hiljaa mielessäni
ja annoin tuulen lepytellä
ihoani kuin vasta
puhjenneita lehtiä.
Kesä oli viimein
saapunut eikä mikään
minussa malttanut
pysyä paikoillaan.
Sisäisistä sotkuista tuulenpesiin
“Jokaisella meistä on
omat sotkumme”,
sanoi puu ja piteli
hellästi tuulenpesää
oksallaan.
Maailmanparantaja
Hän oli vain pieni tyttö
aikuisen naisen ihossa,
mutta hänen unelmansa
levittäytyivät kuin
jättiläismäiset käsivarret
maapallon ympäri
eikä hän pystynyt
hiljentämään sydäntään.
Hän oli maailmanparantaja.
Väsynyt mutta onnellinen
Hän oli vähän väsynyt,
mutta pirun onnellinen.
Sotku, joka piti hellästi
sylissään kaiken.
Kaikelle on oma aikansa
“Laskeutumiselle on
oma aikansa,” huokaisi
meri ja venyi jälleen
kuun perässä.
Kaikki tyhjyys ei ole onttoutta
”Kaikki tyhjyys ei ole
onttoutta”, kuiskasi
sydän ja löi niin, että
jokaisella lyönnillä
sen ympärille kasvoi
hieman lisää avaruutta.
Se tiesi, että jotain
suurta oli tulossa.
Tuhansille teille risteävä tähtitaivas
Kahden polun välissä
on tuhansille teille
risteävä tähtitaivas.
Olet poikennut kartalta
ja mitä tahansa
suurenmoista voi
tapahtua.
Ikuisesti reissussa
Ei elämässä taakat loppuneet kesken.
Kun sai omansa purettua, huomasi
kantavansa menneiden sukupolvien
matkalaukkuja. Nykivänsä auki lukkoja,
joiden avaamiseen tarvittiin kokonaisia
kansakuntia, kauaksi luonnosta
ajautunutta Homo sapiensia ja
kaikkia sukupuolia. Ehkä se oli
ihmisen osa. Keventää kaksin käsin
painolastia ja hyväksyä, että kaiken
sen roinankin keskellä on mahdollista
tuntea olevansa vapaa sielu. Toinen
jalka ikuisesti reissussa. Vain reppu
seuranaan.
Joskus osui ja kipeästi
“Sellaista valoa ei olekaan,
mikä ei olisi jollekin liikaa”,
sanoi aurinko ja kieltäytyi
himmentämästä itseään,
vaikka joskus osui varjoon
ja kipeästi.
