Ehkä jumaluus ei olekaan jossain tuolla korkealla, kaukana taivaan porteilla. Vaan ihan tässä lähellä. Oman sydämen sykkeessä. Jokaisessa tuulen henkäyksessä. Oksien läpi siivilöityvässä auringonsäteessä. Kastepisarana lehdellä. Ehkä jumaluus puhuukin äitimaan kielellä. Kuiskii hiljaa sisällämme. Odottaa, että tulisimme viimein pois korkeuksista ja laskeutuisimme siihen ihmeeseen, joka saa voimansa juurista. Joka asuu jokaisessa solussa. Puussa ja kasvissa. Elävässä olennossa. Sinussa ja minussa. Ehkä jumaluus onkin häivähdys siitä, että pyhä on yhtälailla sisällä kuin ulkona. Viisautena kehossa. Energiana, joka ei tunne rajoja. Rakkauden ikuisena potentiaalina.