Kaksi haaveilijaa

”Mistä sinä haaveilet?”,
kysyi lintu puulta.
”Että voisin joskus lipua
taivaalla, pilven lailla.”
Lintui painoi päänsä
puun kuorta vasten.
”Minä haaveilen juurista,
jotka auttaisivat minua pysymään paikoillaan.”
”Tässä on sinulle aina paikka”,
vastasi puu ja liikautti lempeästi oksaansa.
Ja niin he molemmat nojasivat toisiinsa.

Hänellä oli tapana haaveilla

Hänellä oli tapana haaveilla isoista asioista.
Kuten siitä, että kaikilla olisi koti,
kenelläkään ei olisi nälkä,
jokainen saisi kasvaa rauhassa,
olla omanlaisensa.
Joskus hän unelmoi pienesti.
Silloin hän kuvitteli lisää kukkasia
kaikille maailman poluille
ja taivaan,
jonka tähdet loistivat niin kirkkaasti,
ettei kenenkään tarvinnut pelätä
pimeintäkään yötä.

Rakas joulupukki

Toisitko sieltä Korvatunturilta ylimääräisiä korvia? Sellaisia, joilla oppisimme kuuntelemaan toisiamme paremmin. Toisitko kovempitehoisia silmälaseja, joilla näkisimme pintaa syvemmälle. Toisitko vähemmän lahjoja ja isompia rekiä, niin isoja, että mahtuisimme sinne kaikki, eikä ketään tarvitsisi jättää ulkopuolelle. Toisitko partoja, jotka saa tarvittaessa irti, jotta näkisimme toinen toisemme maskien taakse. Toisitko myös lainasaappaita, joihin jokainen meistä voisi vuorollaan hypätä ymmärtääkseen paremmin kanssakulkijoitaan. Sillä joulupukki, minusta tuntuu, että ihmiset eivät ole oikein ymmärtäneet tarkoitustasi. Parasta ei ole se, mitä säkistäsi löytyy, vaan se että haluat vilpittömästi muistaa kaikkia. Ja se että polvellesi voi aina istua.

Rakas joulupukki. Minusta olisi myös hyvä, että kertoisit kaikille totuuden: ettei Korvatunturi ole ainut kotisi. (Osa poroista on alkanut ylpistymään). Ja ettet koskaan halunnut markkinatalouden ykkösmieheksi. Että pohjimmiltasi olet edelleen se sama hyväsydäminen hyväntekijä. Puna-asuinen, ehkä hieman sinisilmäinen, maailmankansalainen.

Rakas joulupukki. Tiedän, ettei sinua ole olemassa, mutta en ole koskaan lakannut uskomasta unelmiin