Elämä muokkaa sisintämme eikä se aina tapahdu lempeästi. Toisilla meistä rajat ovat lujat kuin kivi kerrallaan kasvatettu muuri, toisilla näkymättömät kuin viiva, jonka meri on jo ehtinyt huuhtoa. Se, mitä sydämen ympärille kasaamme, ei ole kovuutta, vaan sielun viimeinen keino suojautua. Toisinaan suojaus häätää ja toisinaan vuotaa. Hyvää voi olla vaikea vastaanottaa, silti haluaisi niin kovasti antaa. Kun sisällä on pimeää suunnistaa, sitä erehtyy helposti luulemaan, että onni löytyy jostakin muualta. Vasta kun on tarpeeksi turvallista, voi alkaa katsoa mennyttä uudella tavalla. Raottaa varovasti kuorta, korjailla sydämen ovia ja ikkunoita. Vasta silloin voi todella tuntea, mitä on olla joustava. Kaikkia räppänöitä ei tarvitse pitää auki yötä päivää ja pysyä silti maailmalle avoinna. Voi jättää joihinkin koputuksiin vastaamatta. Rajat ovat sitä varten, että se kaikista syvin osa meistä säilyisi herkkänä ja pehmeänä. Ja ainut, joka ansaitsee vara-avaimen, on rakkaus.