Olen kyllästynyt tähän
yksin pärjäävän,
kaikkikestävän naisen
harhaan. Ota minut
syliisi äläkä kysy
mitään. Silitä vain
päätäni ja kuiskaa:
“pieni”.
Avainsana-arkisto: kasvu
Kaikki makea mikä tulee
Hani,
kiitä elämää siitä,
että kaikki ei ole ollut
yhtä hunajaa.
Sen ansiosta sinä olet
nyt sitkeää tekoa.
Ja kaikki makea mikä
tulee, se on enemmän
kuin ansaittua.
Hän kutsui sydäntä ja sielua
”Olen väsynyt järjen
ääneen”, hän sanoi ja
kutsui sydäntä ja sielua
astumaan esiin.
”Tehkää mitä parhaaksi
katsotte.” Ja niin he
tekivät, vapain vedoin,
köykäisin käsin, siitä
mikä oli raskasta,
taidetta.
Kaikella on aikansa
Vasta kun ulkona
on tarpeeksi tyyntä,
voi sisäinen myrsky
nousta.
— kaikella on aikansa
Niin kirkas on se valo
Ehkä haavoja ei ole tarkoitus
koskaan täysin unohtaa, mutta
ajan myötä niitä on mahdollista
oppia kantamaan hellästi mukanaan.
Ja jopa nauttimaan. Niin kevyt on
askel ja kirkas se valo, joka syvien
varjojen perässä seuraa.
Se hetki, kun voi katsoa taaksepäin
Rakkaani,
ei sitä tarvitse hävetä,
että aina ei pysty elämään
tässä hetkessä.
Joskus ainut tapa mennä
eteenpäin on matkustaa
tulevaisuuteen. Kuvitella
mielessään se hetki,
kun voi katsoa taaksepäin
ja miettiä, mistä kaikesta
on selviytynyt.
Se mikä painaa eniten
Kultapieni,
minä ymmärrän sinua.
Joskus on vain helpompaa
raahata vuoria mukanaan
tai kantaa koko maailmaa
hartioillaan. Sillä se mikä
painaa eniten ei ole tuolla
ulkona, vaan syvällä solu-
muistissa. Ja ehkä aika
ei vielä ole ollut oikea,
kohdata.
Kaikella maailman rakkaudella
On taakkoja,
jotka ovat niin painavia,
ettei niitä ehdi purkaa
yhden sukupolven aikana.
Tarvitaan rutkasti aikaa ja
rohkeutta. Sitä, että voimme
katsoa toistemme haavoja
kaikella maailman rakkaudella.
”Tämän repun minä sain.
Ja nyt sitä ei enää tarvita.”
Ainut joka ansaitsee vara-avaimen on rakkaus
Elämä muokkaa sisintämme eikä se aina tapahdu lempeästi. Toisilla meistä rajat ovat lujat kuin kivi kerrallaan kasvatettu muuri, toisilla näkymättömät kuin viiva, jonka meri on jo ehtinyt huuhtoa. Se, mitä sydämen ympärille kasaamme, ei ole kovuutta, vaan sielun viimeinen keino suojautua. Toisinaan suojaus häätää ja toisinaan vuotaa. Hyvää voi olla vaikea vastaanottaa, silti haluaisi niin kovasti antaa. Kun sisällä on pimeää suunnistaa, sitä erehtyy helposti luulemaan, että onni löytyy jostakin muualta. Vasta kun on tarpeeksi turvallista, voi alkaa katsoa mennyttä uudella tavalla. Raottaa varovasti kuorta, korjailla sydämen ovia ja ikkunoita. Vasta silloin voi todella tuntea, mitä on olla joustava. Kaikkia räppänöitä ei tarvitse pitää auki yötä päivää ja pysyä silti maailmalle avoinna. Voi jättää joihinkin koputuksiin vastaamatta. Rajat ovat sitä varten, että se kaikista syvin osa meistä säilyisi herkkänä ja pehmeänä. Ja ainut, joka ansaitsee vara-avaimen, on rakkaus.