”Katso miten kauniisti aurinko maalaa”,
viittoi koivu oksillaan
ja kaikki kääntyivät,
paitsi yksi,
jonka latva nuokkui varjossa.
Muutos otti aikansa.
Avainsana-arkisto: kauneus
Surun rakentama
Olla maan murtama ja rakentama,
suruksi sitä kutsutaan,
mutta mikä voisikaan olla
sen kauniimpaa?
Mitä sinä pelkäät eniten
”Mitä sinä pelkäät eniten?”,
kysyi puutarharuusu tarhuriltaan.
”Sitä että jonain päivänä tänne tullessani
en enää näkisi kauneuttasi.
Silloin olisin menettänyt kaiken.”
Puuhullu
Sinä vangitsit minut kuin puu
paikoilleen
silkasta ihmetyksestä.
Kaunis paikka
Elääksemme,
meillä oli kaikilla taipumus paeta.
Piti vain löytää kaunis paikka,
ja jos sai seuraa,
pitää siitä hyvää huolta.
Joskus seura löysi ensin.
Puukuva
Lähimmäksi puita pääsivät ne,
jotka levittivät kauneutta ympärilleen.
Hän näki syksyn minussa
Hän näki yli maassa makaavien lehtien,
ohi varren ja oksien.
Hän näki kuoreni läpi sydänpuun kautta
suoraan solujeni sisään.
Hän näki minut sellaisena kuin olin
yksin, paljaana,
juurten varassa
tuulen ja pakkasen riepoteltavana.
Hän näki minut kauneimmillani.
Hän näki syksyn minussa.
Maan sylissä
”Mistä tiedän, että olen hyvissä käsissä?”,
kysyi pudonnut vaahteranlehti sammaleelta.
”Siitä, että teet lempeää kuolemaa
kauniimpana kuin koskaan.”
Syksy oli ollut
”Mitä sinä itket?”,
kysyi lintu puulta,
”Tekeekö kipeää luopua lehdistäsi?”
”Mistä lehdistä?”,
vastasi puu,
lämpimien pisaroiden kimallellessa
oksien paljailla pinnoilla.
Hän ei ollut edes huomannut värinsä vaihtuneen.
Syksy oli ollut. Niin.
Kaunis.
Riisuit kuoresi
Tiputit lehtesi,
riisuit kuoresi,
annoit maan paljastaa
syvimmät juuresi
vain nähdäksesi,
miten kauniilta kaikki näyttää,
sydänpuusta käsin.
