Hän näki syksyn minussa

Hän näki yli maassa makaavien lehtien,
ohi varren ja oksien.
Hän näki kuoreni läpi sydänpuun kautta
suoraan solujeni sisään.
Hän näki minut sellaisena kuin olin
yksin, paljaana,
juurten varassa
tuulen ja pakkasen riepoteltavana.
Hän näki minut kauneimmillani.
Hän näki syksyn minussa.

Syksy oli ollut

”Mitä sinä itket?”,
kysyi lintu puulta,
”Tekeekö kipeää luopua lehdistäsi?”
”Mistä lehdistä?”,
vastasi puu,
lämpimien pisaroiden kimallellessa
oksien paljailla pinnoilla.
Hän ei ollut edes huomannut värinsä vaihtuneen.
Syksy oli ollut. Niin.
Kaunis.