Kultaseni,
hidasta. Sinun ei
tarvitse enää puskea.
Katso puiden tahtia.
Ne eivät suorita,
vaan tietävät, milloin
on aika rauhoittua.
Keskikesään mennessä
kaikki on verkkaista.
Kiireen tilalla kevyt
havina.
Avainsana-arkisto: luonto
Samalla rakkaalla Maalla
Niinä hetkinä, jolloin
hän tunsi olevansa liian
kaukana, hän toi
kämmenen sydämensä
päälle ja ajatteli
hengittävänsä samaa
ilmaa puiden kanssa.
Samalla rakkaalla
Maalla, saman avaran
taivaan alla.
Elämä jalkojeni juurella
”Elämä on aivan
jalkojesi juurella”,
kuiskasi puu.
Ja siihen minä
pysähdyin.
Miten hento on se liitos
Lopulta meistä jokainen on kuin
hauras lehti elämänpuun vankoilla
oksilla. Milloin tahansa saattaa tulla
se hetki, jolloin on oma tai toisen
vuoro tippua. Ei sitä halua ajatella,
mutta toisinaan, kylmän tuulen
lehahtaessa ilman varoitusta, ajatus
saa meidät värisemään jokaisen
solun voimalla. Muistamaan, miten
hento on se liitos, joka pitää meidät
tällä puolella, elossa. Vain yhden
puhalluksen päässä ikuisuuden
virrasta.
Tuhat tuikkivaa syytä toivoa
Kaikki kietoutuu toisiinsa.
Minun askeleeni meidän äitimme
maaperään. Minun uloshengitykseni
samaan ilmakehään, jota puut
hengittävät sisään. Minun kyyneleeni
valtavana virtana kaukaisten merten
taakse. Minun kaipaukseni, joka
kasvaa sydämen juurista ja nousee
ääriviivojeni ylitse kohti avaruutta
aina Kuuhun asti. Siihen samaan,
joka ainutta kotiamme kiertää.
Ympärillään pimeys vailla pohjaa
ja tuhat tuikkivaa syytä toivoa.
Me olemme samasta maasta
”Me olemme samasta maasta.”
Kuulin, kuinka puu humisi,
ja halusin uskoa, että kaiken
kipeän jälkeenkin, me
pystyimme yhä ihmeisiin.
Kevään ensimmäisiin silmuihin,
sieluja hoitavaan runsauteen,
ryhdikkääseen luopumiseen.
Kaikkeen siihen rakkauteen,
jota tarvittiin tämän maapallon
pelastamiseen.
Sinussa on yhä sama ydin
”Kaikkien kerrosten alla
sinussa on yhä sama ydin”,
sanoi puu ja, sadoista
juuria myöten ravistelleista
myrskyistä huolimatta,
tarkoitti sitä.
Kesä oli viimein saapunut
”Mihinkään ei ole kiire”,
toistin hiljaa mielessäni
ja annoin tuulen lepytellä
ihoani kuin vasta
puhjenneita lehtiä.
Kesä oli viimein
saapunut eikä mikään
minussa malttanut
pysyä paikoillaan.
Sisäisistä sotkuista tuulenpesiin
“Jokaisella meistä on
omat sotkumme”,
sanoi puu ja piteli
hellästi tuulenpesää
oksallaan.
Kaikelle on oma aikansa
“Laskeutumiselle on
oma aikansa,” huokaisi
meri ja venyi jälleen
kuun perässä.
