Hän uskoi valkoisiin kyyhkyihin
ja puiden ikuiseen viisauteen.
Hän uskoi herkkiin sieluihin
ja isoihin sydämiin. Ja siihen,
että jos yksikin ihminen voi
löytää kotiin, jokaisella tulee
olla siihen mahdollisuus.
Avainsana-arkisto: luonto
Kun aurinko sittenkin nousee
”Rakasta itseäsi”, sanotaan, mutta joskus
kauneimmat teot itseään kohtaan syntyvät
pelosta. Pelosta, että ei jaksa. Pelosta,
että harmaa pitkä tunneli on ennen pitkää
imaisemassa kaiken sen, missä oli ennen
värejä. Kevään silmiä pakottavan taivaan,
kesäisen metsän ylitsepursuavan vihreän,
syksystä liekehtivän maan, lehdet jotka
keräävät vielä rohkeutta, kaamoksen su-
muiset vivahteet. Sen hetken, kun aurin-
ko sittenkin nousee. Ei, minulle ei olisi
toiminut sana rakasta, mutta pelasta ajoi
saman asian.
Kutsun sitä kivuksi ja rakkaudeksi
Olen valvonut öitä yksin kuunnellen trooppista ukkosta. Seissyt jylisevän tulivuoren juurella. Nähnyt, miten maa aaltoilee jalkojen alla. Olen juossut karkuun pimeällä kujalla, miettinyt jokaista askelta. Pelännyt henkeni puolesta. Olen nähnyt, miten pieneksi ihminen käy hyökyaallon rinnalla, viimeisellä matkalla, maailmankartan laidalla. Olen kohdannut tarpeeksi tunteakseni etuoikeuteni ihoni alla. Olen antanut sydämeni särkyä mannerlaatoiksi, yhä uudestaan, jotta en koskaan unohtaisi. Sitä, mikä on kaikkein syvintä. Jokaiselle sielulle yhteistä. Jotkut sanovat sitä ihmisyydeksi, minä kutsun sitä kivuksi ja rakkaudeksi.
Viimeinkin aikaa vain olla
“Tässä viimeinen lehteni”,
henkäisi koivunlatva ja
jäi odottamaan pakkasen
tuloa. Viimeinkin oli
aikaa vain olla.
Usko luonnon viisautta
Kultaseni,
sinun ei tarvitse venyä
koko ajan joka suuntaan.
Ensin pitää päästää irti,
jotta myöhemmin on taas
tilaa kasvaa. Jos et usko
itseäsi, katso puista mallia.
Usko luonnon viisautta.
Kun meri vastaa, minä virtaan
Aina minä palaan
uudelleen samaan
rantaan. Kysyn,
minne sinä kätket
kaiken sen valtavan
kivun. Ja meri vastaa:
“Minä virtaan,
minä virtaan,
minä virtaan”.
Niin paljon on luonto minulle antanut
Nämä puut ovat nähneet, kuinka
korkealta olen tippunut. Tämä
kallio on tuntenut, miten jokin
sisälläni on murtunut. Tuo meri
on maistanut suolaisten kyynelei-
deni virran. Nuo pilvet taivaalla
ovat ehtineet lipua ohitse jo
monen monta kertaa. Kaikki on
täysin samoin ja silti aivan toisin.
Niin paljon on luonto minulle
antanut, etten koskaan lakkaa
rakastamasta. Kuinka edes voisin.
Taivaan katosta meren pohjaan
Kultaseni,
sinun ei tarvitse todistaa kenellekään
mitään. Saat omistaa sisälläsi kaiken.
Saat asuttaa oman taivaasi katon ja
meresi pohjan. Saat myllätä maasi
pehmeäksi ja versoa koko sydämelläsi
mullasta. Saat elää omien vuodenaiko-
jesi mukaan, viihtyä niin valossa kuin
varjossa. Saat olla kotonasi juuri
tuollaisena, villinä, vapaana ja suloisen
sotkuisena. Eikä mikään maailmassa
voi pyytää sinua olemaan enempää
tai vähempää kuin oma itsesi.
Kesänlapsi
Mikään ei ole opettanut
minulle niin paljon
luopumisesta kuin syksy.
En enää itke, mutta joka
vuosi katson haikeana
auringon perään ja päästän
irti siitä, kuka olen, kun
sieluni on kukkeimmillaan.
— kesänlapsi
Hän tiesi, että valosta riittäisi
Hänen vartensa oli ohut
ja voimansa vähissä,
mutta hän oli selviytyjä.
Joka aamu, kun aurinko
nousi, hän käänsi
katseensa ja astui ulos
pimeästä. Hän tiesi,
että valosta riittäisi.
