Vaikka tiputtaisit kaikki lehdet puustasi, rakkaus ei irtoa. Sillä rakkautta ei voi tehdä, ei aloittaa eikä lopettaa. Se on, sinussa ja sinusta riippumatta. Ainut mitä voit tehdä on tuntea. Enemmän. Useammin. Kipeämmin ja kauniimmin. Tiukan paikan tullen muistaa, että taivas kyllä avautuu, sille, joka antautuu. Rakkauden riepoteltavaksi.
”Seuraa sitä, mikä
vahvistuu hiljaisuudessa”,
kuiskasi puu, ja kuunteli,
miten solut hengittivät.
Antaudu. Hellitä.
Syksy riisuu
sinutkin
lehti lehdeltä.
Rohkeammaksi.
”Tavataan hiljaisuudessa”,
kuiskasi lehti oksalle
ja leijaili sinne, mistä
kaikki olivat kotoisin.
Sinun kehosi
on sinun
maasi,
sinun ainoa
puusi.
Vailla halausta.
”Kiitos, kun olitte osa minua”,
henkäisi puu ja päästi
lempeästi irti lehdistään.
Oli tullut maan aika.
Kaikki muuttuu koko ajan.
Vaikka kasvoit kallioksi,
siihen ei tarvitse jäädä.
Jonakin päivänä
voit olla vesi. Ja silti
kannatella itseäsi.
Löytää pieni vihreä taimi
harmaan kallion raosta.
Kasvua sielläkin, missä
se tuntuu mahdottomalta.
Siinä on elämän siunaus.
”Sinä et ole yksin”,
kuiskasi kellastunut
koivunlehti toiselle.
Yhdessä kaikki oli
helpompaa.
Pitää kiinni.
Päästää irti.
Ja pudota.
Miltä maa tuntuu?
Miten virta voi?
Oletko muistanut
hengittää?
Luonto ei kysynyt,
mutta laittoi sinut
vastaamaan.
