”Mistä tietää olevansa maan arvoinen?”, kysyi pieni varpunen tammenoksalta.
”Siitä, kun on valmis antamaan itsensä kokonaan, vapisevaa latvaa myöten.”
Avainsana-arkisto: luonto
Mahdollisuus rauhaan
”Mitä jos muutos käy jonain päivänä niin suureksi, että maa ei pysty enää kannattelemaan meitä?”, kysyi nuori koivu metsän vanhimmalta tammelta.
”Emme voi pelastaa maapalloa ihmisen puolesta.
Ainut mitä voimme tehdä
on sitoa sen verran hiiltä,
kun pystymme kantamaan,
ja tarjota heille
mahdollisuus rauhaan.”
Missä eniten tarvitaan
Joskus oksani vaan kurottelevat ja kurottelevat, vaikka juureni eivät enää jaksaisi muuta kuin vastaanottaa. Oi kumpa runkoni, jokin osani minusta näkisi, siirtäisi huomion alas ennen kuin on liian myöhäistä, maan hoitaa,
tulla vastaan siellä missä eniten tarvitaan.
Valoon kallellaan
Ӏiti,
miksi hän kasvaa noin kallellaan?”,
kysyi pieni koivun taimi kasvualustaltaan
ja mietti, miten vinossa on mahdollista
nousta ilman että kaatuu.
”Pikkuinen,
jokainen puu on erilainen.
Toiset tarvitsevat enemmän valoa.”
Taivaanrannanmaalaus
”Katso miten kauniisti aurinko maalaa”,
viittoi koivu oksillaan
ja kaikki kääntyivät,
paitsi yksi,
jonka latva nuokkui varjossa.
Muutos otti aikansa.
Suojelija
”Miksi näytät niin surulliselta?”,
kysyi orava oksiaan maata kohti
roikottavalta kuuselta.
”Koitan vain suojella polkua,
sade on ollut niin rankka.”
Orava meni hiljaiseksi,
nyt hän vasta huomasi
− hänen turkkinsa,
sekin oli kuiva kuusen ansiosta.
Sen kuin vastaanotit
Maa oli mestari kannattelemaan,
tuuli kosketuksen taituri,
puu aina valmis halaamaan,
ja tarjoamaan suojaa,
meri aaltoja täynnä.
Sen kuin vastaanotit.
Kokopuinen
”Mitä jos minusta ei koskaan tule
kokonaista puuta?”,
kysyi hontelo taimi vanhalta tammelta.
”Älä huoli, jokainen puu on kokonainen.
Toiset meistä ovat vain ehtineet
nousta maasta moneen kertaan.”
Kaksi haaveilijaa
”Mistä sinä haaveilet?”,
kysyi lintu puulta.
”Että voisin joskus lipua
taivaalla, pilven lailla.”
Lintui painoi päänsä
puun kuorta vasten.
”Minä haaveilen juurista,
jotka auttaisivat minua pysymään paikoillaan.”
”Tässä on sinulle aina paikka”,
vastasi puu ja liikautti lempeästi oksaansa.
Ja niin he molemmat nojasivat toisiinsa.
Maan ja taivaan vuodet ja ajat
Kultapieni,
sinä olet kevään puhkeava runsaus
sinä olet kesäillan tyyni järvi
sinä olet syksyn liekehtivä maa
sinä olet pakkasyön rasahteleva hiljaisuus
sinä olet maan ja taivaan vuodet ja ajat
sinä olet äitisi lapsi ja isäsi tytär,
älä yritä olla yhtään vähempää.
