Hän kumarsi puille
niin kuin oppimestareille.
Ne tunsivat maan ja taivaan.
Ja osasivat luonnostaan sen,
mitä niin moni meistä harjoitteli.
Miten tuoda pyhä sinne,
missä näkee vain polun.
Avainsana-arkisto: luonto
Kiitos äitimaa
Äitimaa,
kiitos jokaisesta askeleesta,
jonka saan luonasi ottaa.
Kiitos, että ravitset päätä ja varpaita,
jokaista solua niiden varrella.
Kiitos, että kannattelet elämää,
hoidat rikkinäistä sielua.
Kiitos, että herätät meidät
syvimmästäkin unesta,
saat hiljenemään kaikki ne äänet,
joita tässä hetkessä ei tarvita.
Kiitos, että varjelet sitä, mikä on
kaikkein arvokkainta.
Anna anteeksi, että emme ole osanneet
tarpeeksi kuunnella.
Auta meitä kääntymään kohti
ikuista viisautta.
Rakkauden ikuinen potentiaali
Ehkä jumaluus ei olekaan jossain tuolla korkealla, kaukana taivaan porteilla. Vaan ihan tässä lähellä. Oman sydämen sykkeessä. Jokaisessa tuulen henkäyksessä. Oksien läpi siivilöityvässä auringonsäteessä. Kastepisarana lehdellä. Ehkä jumaluus puhuukin äitimaan kielellä. Kuiskii hiljaa sisällämme. Odottaa, että tulisimme viimein pois korkeuksista ja laskeutuisimme siihen ihmeeseen, joka saa voimansa juurista. Joka asuu jokaisessa solussa. Puussa ja kasvissa. Elävässä olennossa. Sinussa ja minussa. Ehkä jumaluus onkin häivähdys siitä, että pyhä on yhtälailla sisällä kuin ulkona. Viisautena kehossa. Energiana, joka ei tunne rajoja. Rakkauden ikuisena potentiaalina.
Uuden puun taimen
Myllätä juuriin asti,
kunnes löytää
oman ytimensä.
Katsoa lempeästi
sitä, mikä on
kaikkein syvintä,
kaikkein aidointa.
Mikä sattuu sielussa.
Sen kun kerran tekee,
on kuin laskisi multaan
uuden puun taimen.
Silloin tekee
palveluksen kaikille.
Koko maapallolle.
Puut rakastavat juurillaan
Puut rakastavat juurillaan.
Ei siksi, etteivätkö oksat
ylettäisi, vaan koska maa
on ainut paikka, josta käsin
voi kurottaa kohti toista
ja tuntea samaan aikaan,
olevansa kannateltu.
Kaikki ne lehdet
Kaikki ne lehdet,
jotka tiputin
vuosien varrelle,
itkin ja tiputin.
Ei se turhaa ollut.
Hentoa kutitusta
”Maailman mahtavimmatkin
puut saavat alkunsa
mullan alta”, hän sanoi
ja kaatoi huomiota kuin
kastelukannusta.
Joka ikinen kerta,
kun hän tunsi juurtensa
hentoa kutitusta.
Luonnoton rytmi
On siunaus elää
samassa rytmissä
luonnon kanssa.
Ainut kirous on
tämä luonnoton
rytmi, joka odottaa
meiltä uusia versoja
silloinkin, kun
vanhat lehdet ovat
hädin tuskin
kellastuneet.
Samasta puusta
Ei sillä ole väliä, missä tahdissa kasvaa.
Pohjimmiltaan olemme kaikki samasta puusta.
Tiedämme, millaista on roikkua juurtensa varassa,
ja haaveilemme salaa yhdestä asiasta:
kunpa joku voisi hetken aikaa kannatella.
Hän oli itse virta
Hän ei vain ajelehtinut
virran mukana,
hän oli itse virta,
joka piti huolen siitä,
että toisinaan vain
ajelehti, kuvitteli
olevansa puusta
irronnut lehti.
