Mahdollisuus rauhaan

”Mitä jos muutos käy jonain päivänä niin suureksi, että maa ei pysty enää kannattelemaan meitä?”, kysyi nuori koivu metsän vanhimmalta tammelta.
”Emme voi pelastaa maapalloa ihmisen puolesta.
Ainut mitä voimme tehdä
on sitoa sen verran hiiltä,
kun pystymme kantamaan,
ja tarjota heille
mahdollisuus rauhaan.”

Hänellä oli tapana haaveilla

Hänellä oli tapana haaveilla isoista asioista.
Kuten siitä, että kaikilla olisi koti,
kenelläkään ei olisi nälkä,
jokainen saisi kasvaa rauhassa,
olla omanlaisensa.
Joskus hän unelmoi pienesti.
Silloin hän kuvitteli lisää kukkasia
kaikille maailman poluille
ja taivaan,
jonka tähdet loistivat niin kirkkaasti,
ettei kenenkään tarvinnut pelätä
pimeintäkään yötä.

Suurempia sydämiä

Mitkään sopimukset eivät riittäneet.
He kaatoivat toisiaan kuin puita.
Kostivat kai oman juurettomuutensa
repimällä irti muita.
Ja aina vaan tarvittiin lisää turvaajia,
tuhojen korjaajia, suojelijoita, hoitajia,
sovittelevia päitä, auttavia käsiä,
ylen määrin ystäviä,
toinen toistaan suurempia sydämiä,
toinen toistaan suurempia sydämiä.

Käännä katseesi heihin

Äiti, minua pelottaa.
En oikein unta saa.
Miksi emme mahda niille mitään?
Ne vain tulevat
ja repivät irti jalat,
katkovat kädet,
raivaavat alas kokonaiset mäet
tuhoavat vihreät väet.
Aivan kuin maailma olisi täynnä peikkoja.
Äiti, miksi olemme niin heikkoja?

Rakas pikku verso,
vahvuutta ei ole valloittaa.
Vahva on se, joka antaa
omastaan, kuolee
ja kasvaa aina uudestaan.
Kun heidän aikansa lopulta koittaa,
me peitämme jälleen tämän maan.
Sitä ennen, aina kun sinua pelottaa
käännä katseesi heihin,
jotka kantavat koria mukanaan.