Miten hienovaraisesti värit haalistuvat vanhoissa valokuvissa, puutarhakalusteissa, arjen sarjatulessa. Miten kuuloaisti valikoituu, sormenpäät kovettuvat, silmät näkevät enää kaukoputkella eteen ja taakse. Yhtenä päivänä kaikki palat maistuvat samalta. Aamu, ilta ja väli kuluu kuin unessa. Yöllä havahdut juuri ennen kuin olet hukkumassa. Kopeloit jaloillasi maata kuin pelastusrengasta. Kurkotat kädelläsi laatikkoon, jossa lukee ”työkaluja”. Tiedät sen olevan siellä. Se on aivan varmasti siellä. Sekalaisten korttien, värikynien ja suttuisten muistivihkojen seassa. Jossain simpukankuorien, sileäksi hioituneiden kivien ja pölyyntyneiden sulkien keskellä se on. Hieman lyttääntynyt, kevyesti pörröinen, pienen pieni valkoinen höyhen. Otat sen kämmenellesi ja silität sen silkkistä pintaa. ”En enää koskaan kadota sinua”, kuiskaat, ja sydämesi käynnistyy hennosti uudestaan. Se lyö. Se lyö. Hauraampana ja villimpänä kuin koskaan.