Kahden ihmisen sydämet ovat kuin puun juuret

kuin_puun_juuret_Tiili”Me vain kasvoimme erillemme”, sanotaan, mutta mikään siitä pinnan alla tapahtuvasta liikkeestä ei ole ”vain”. Kahden ihmisen sydämet ovat kuin puun juuret. Ajan saatossa ne ovat kietoutuneet tiukasti toisiinsa. Repiminen ei auta, vaikka se olisi lopulta helpompaa, nopeammin ohitse. Tarvitaan useampia epäsuotuisia kausia. Hiljalleen haperoittavaa kuivuutta. Rankkasateita, jotka saavat otteen lipeämään. Routia, jotka osuvat juuri siihen kohtaan, mikä on hauraimmillaan. Tarvitaan ravinteiden ja hivenaineiden puutetta. Sillä nuo mullan seassa olevat mikroskooppisen pienet hiukkaset ovat kuin usko. Jos sitä ei ole tarpeeksi, ennen pitkää toisen ote lipeää. Se kurottaa hetkeksi eri suuntaan. Ja silloin mitä tahansa voi tulla väliin. Myöhemmin aikaa voi ehkä kuvata kypsäksi, mutta siinä hetkessä, juuripunouman kudosten ratkeillessa liitoksistaan, ainut tunne on raaka kipu.

Ei se aina mene niin

sielunsopukoita_ei_se_aina_mene_niinEi se aina mene niin, että oikean ihmisen
tullessa vastaan, asiat vain loksahtavat
kauniisti paikoilleen. Saattaa myös käydä
niin, että perhoset pyrähtävät hätääntyneinä
karkuun. Sinä painat katseesi pilven hattaroista
takaisin maan pintaan ja luikit siipirikkona
perässä. Olit toivonut lempeää kesäpäivää,
mutta saitkin äkillisen järistyksen. En tiedä,
kuka keksi rakkauden, mutta se ei totisesti
tehnyt siitä helppoa. Silti, jos olet valmis
istumaan perhostesi kanssa, on olemassa
mahdollisuus, että elämä tarjoaa sinulle
paratiisin sijasta jotakin, mikä niin aitoa ja
käsin kosketeltavaa, ettei sitä osaa edes
kuvitella. Täytyy vain luottaa toiseen. Ja
kaiken katastrofinkin uhalla, antautua.