”Maailman mahtavimmatkin
puut saavat alkunsa
mullan alta”, hän sanoi
ja kaatoi huomiota kuin
kastelukannusta.
Joka ikinen kerta,
kun hän tunsi juurtensa
hentoa kutitusta.
Mainokset
Avainsana-arkisto: runo
Sielunsopukoita Lupa surra -kirjassa
Miia Moision uutuuskirjasta Lupa surra (Otava / Hidasta elämää 2019) voi bongata myös blogistani tuttuja runoja. Suru on itselleni yksi tutuimmista (ja turvallisimmista) tunteista. Suru on opettanut minulle paljon ja sillä tulee aina olemaan elämässäni erityinen paikka.
Kiitos Miialle supertärkeästä ja koskettavasta kirjasta ja siitä, että sain olla näin sanoillani mukana 💛
Lupa surra on kirja surijalle, läheiselle ja niille, jotka kohtaavat surevia ihmisiä.
Miia Moisio on teologian maisteri, pappi, sielunhoidon asiantuntija, skeematerapeutti ja hyvinvointialan yrittäjä. Miian esikoisteos Toivon kirja masennuksesta ilmestyi vuonna 2018.
#mitäkuuluu
Kaksi sanaa, joilla
voi pelastaa,
päivän, viikon, ehkä
kokonaisen elämän.
Vain kaksi sanaa,
kun ne sanoo niin,
että tarkoittaa.
– mitä kuuluu?
Paljasta sydäntä
Sellaista maailmaa,
jossa pärjää paremmin
paljastamalla sydäntä
kuin pullistamalla
hauista. Sellaista
maailmaa minä
haluan rakentaa.
Luonnoton rytmi
On siunaus elää
samassa rytmissä
luonnon kanssa.
Ainut kirous on
tämä luonnoton
rytmi, joka odottaa
meiltä uusia versoja
silloinkin, kun
vanhat lehdet ovat
hädin tuskin
kellastuneet.
Hyvääkin on olemassa
Toisinaan haluan kuorruttaa
sokerilla koko maapallon.
Eihän se nyt hattaraksi
muutu, mutta muistuttaa,
että hyvääkin on olemassa.
Toistemme kaltaisia
Murunen,
ethän koskaan unohda,
ettet suinkaan ole ainoa.
On niin monta tapaa
hajota ja yhtä monta
haalia yhteen palasia.
Se ei tee meistä viallisia,
vaan toistemme
kaltaisia.
Nainen suoraan auringosta
Hän oli nainen suoraan auringosta.
Sen tunnisti sisäisestä poltteesta
ja kaikesta siitä valosta.
Ilman sitä hän ei olisi selvinnyt
tällä matkalla. Vasta myöhemmin
oli varjojen, ja kuun aika.
Sinä et ole yksin
Nainen, sinä et ole yksin.
Meidät on opetettu häpeämään
kehojemme kaaria,
ihojemme poimuja,
luustomme arkkitehtuuria,
omia ääriviivoja.
Se on osa suunnitelmaa, antaa
häpeän kääntää meidät poispäin
itsestä toisiamme vastaan.
Sillä yksin on vaikeampi parantaa
sitä mikä saa olon tuntumaan
muista poikkeavalta, vialliselta.
Tarvitaan rakkauden vallankumousta,
rohkeutta, vastarintaa, haavoittuvuutta.
Sitä, että sinä uskallat, minä uskallan,
me uskallamme katsoa itseämme
uudella tavalla. Ja niin nainen
naiselta me otamme takaisin sen,
mikä meille kuuluu. Oikeuden
tuntea, että me olemme
juuri oikeanlaisia,
ihan vitun kauniita, universumin
päräyttäviä olentoja
kukin omalla ainutlaatuisella
tavalla.
Samasta puusta
Ei sillä ole väliä, missä tahdissa kasvaa.
Pohjimmiltaan olemme kaikki samasta puusta.
Tiedämme, millaista on roikkua juurtensa varassa,
ja haaveilemme salaa yhdestä asiasta:
kunpa joku voisi hetken aikaa kannatella.
