”Maa tarvitsee jalkapohjasi paljaina”,
kuulen, miten syreenit soittavat,
kurjenkellot laulavat,
kun ravistelen itseni polkua pitkin.
Täältä minä tulen
ja tänne minä kuulun.
Tuuli tarttuu hiuksiini,
minä ajan sitä takaa,
me leikimme.
Ollakseen villi
hänen piti teroittaa kyntensä
ja opetella nuolemaan turkkinsa sijasta omat haavansa.
Hellästi, niin pitkään että ne kiilsivät,
valonomaista kajetta.
Jotta ei tarvitsisi luottaa pelkkään latvaan,
puultakin se löytyi
-ikuisen viisauden pumppu.
Kaikki me tarvitsimme pysähtymistä,
jopa sydän piti tauon ennen seuraavaa lyöntiä.
Ilman sitä ei olisi voinut laajentua.
Ei metsä oikeasti huutanut takaisin,
se vain halusi näyttää, miltä itse kuulostat.
Sen jälkeen otti syliinsä, jos annoit.
Sinulle joka kutsuit itseäsi etsijäksi.
Etsitkö itseäsi, häntä vai jotain muuta
kolmatta, silmää, kättä,
jalanlyöntejä, paljaita,
sydänjälkiä, ei sillä ollut väliä.
Tiedät sen kävelleen edelläsi kadulla,
kulkeneen perässäsi varjona.
Tunsit sen laskeutuvan,
juuri ennen meren ylle nousevaa
aurinkoa, nousevan ennen laskua.
Et luullut löytäväsi mitään,
mutta tiesit voivasi menettää kaiken.
Älkää ymmärtäkö väärin.
Se oli ainut mitä sinun täytyi
Se oli ainut mihin sinä pystyit.
Ja kun viimein pysähdyit,
tiesit etsineesi tarpeeksi.
Olit valmis kohtaamaan
kaiken mitä löysit edestäsi.
Mitkään sopimukset eivät riittäneet.
He kaatoivat toisiaan kuin puita.
Kostivat kai oman juurettomuutensa
repimällä irti muita.
Ja aina vaan tarvittiin lisää turvaajia,
tuhojen korjaajia, suojelijoita, hoitajia,
sovittelevia päitä, auttavia käsiä,
ylen määrin ystäviä,
toinen toistaan suurempia sydämiä,
toinen toistaan suurempia sydämiä.
Maailman surullisimmat ja kauneimmat asiat,
molemmat särkivät sydämen.
Vain toinen niistä korjasi sen.
”Sinulla on kaunis sydän,
voisinko saada sen numeron?”,
kysyit kohteliaisuuttasi,
vaikka oikeasti,
osasit sen jo ulkoa.
Sydän on sisällä,
koska se tarvitsee suojaa,
sanoi puu,
ja sai minut vihdoin hyväksymään kuoreni.
