Kun en pysty katsomaan sivuilleni, en eteeni, kun ainut tehtäväni on liikuttaa alavatsaa, kun kylkiluuni ovat kasvaneet yhteen selän ja rintakehän peittäväksi kilveksi, ei enää yhtään iskua – pyydän, silti nuoli osuu jostain oikean hartian alle, keskity, kengänkärjet, ”katso miten kaunis hento lumipeite”, hän sanoo ja minä koitan olla katsomatta, mutta vilkaisen kuitenkin, toukokuu, aurinko piirtää pitkää varjoa, koivunsilmuja, (miten lohduttava näky, tajuan sen vasta myöhemmin), mietin häntä tänä aamuna, oksalla, yritin tarttua kiinni, mutta hän vain putosi, varpunen, myöhemmin harmailla pitkillä käytävillä törmään kai tarkoituksella elämään, se on pieni ja vaaleanpunainen, silmät auki vaihdamme muutaman sanan, itken olkapäätäsi vasten enkä kysy kuinka monta aamua vielä, riisun kilven, mutta nuolet osuvat sisältä, pidät minua kädestä, onneksi pidät minua kädestä, ajattelen meduusan liikettä, ääriviivoja vedessä, paraneminen kestää, tiedän, mutten tiennyt sen koskaan olevan tällaista.