
Rakkaani, muistathan,
että kukaan meistä
ei pysty kannattelemaan
aivan kaikkea. Vaikka olisit
toisten silmissä se maailman
vahvin mannerlaatta,
myös sinulla on lupa
sortua.
Me sanomme päästävämme
irti, mutta todellisuudessa
me päästämme liki. Niin liki,
että mitä ikinä se onkaan,
saa hetken aikaa kylpeä
hyväksynnässä ja tuntea
olonsa kevyemmäksi
sen jälkeen.
Rakkaani,
kun se päivä koittaa,
että tunnet olevasi
sisältä joustava ja
sopivasti huokoinen
pinnalta, voit
viimeinkin silittää
itseäsi ja huokaista:
“kiitos ja hyvästi
haarniska”.
“Jäisit luokseni”,
hän kuiskasi ohikiitävälle
hetkelle. Ja molemmat
pysähtyivät,
hengittämään.
Kultaseni,
kuu taivaalla on meidän
kaikkien, mutta mieti
tarkkaan, kuka ansaitsee
nuo tähdet silmissäsi,
kirkkaimmista kirkkaimman
tuikkeen ja pimeyteen
peittyvät yöt. Koko
yhden naisen
äärimmäisyyden.
Tuo ääni sinun sisällä,
joka väittää, ettet riitä.
Ei se ole oikeasti ilkeä,
vaan tosi pieni ja ihan
eksyksissä. Ota sitä
kädestä, ohjaa
lähemmäksi
sydäntä.
Hän tunsi taivaan,
se oli tippunut monta
kertaa niskaan, ja maan,
jonka muruset hän oli
oppinut omin käsin
poimimaan. Hän tiesi,
että mitä vaan voisi
tapahtua milloin vaan,
ja se teki jokaisesta
hetkestä arvokkaan.
Kuinka monta kertaa sama hyöky-
aalto tulee vastaanottaa?
Kysymykseen ei ollut olemassa
vastausta. Siitä huolimatta hän
seisoi taas kerran
rannalla. Tunsi,
miten varpaat
kastuivat, mutta
sydän pysyi
pin-nal-
la.
Joskus meillä ei ole muita vaihtoehtoja kuin kääntää selkämme, kulkea toiseen suuntaan. Tehdä se sydämemme puolesta. Koska sydän ei käänny. Se kantaa mukanaan satojen ja tuhansien kilometrien päähän, kurottaa maailman ääristä, seisoo takki auki, vaikka tietää rakkauden niin juoksevan karkuun. Se kuivuu ja paleltuu silkasta uskollisuudesta, puhtaasta hyväntahtoisuudesta. Siksi meidän on tehtävä se. Sitä varten meillä on jalat ja selkä. Joiltakin kuiluilta on käveltävä pois.
Rakas pieni lapsi
sisällä, kaikki alkaa
siitä hetkestä,
kun päätät viimein
olla jättämättä
itseäsi, yksin.