”Mistä tiedän,
milloin minun on aika lentää?”,
kysyi tähti avaruudelta.
”Siitä, että tajuat sen vasta jälkikäteen.”
(Syvä hiljaisuus.)
Tuikkeesta oli jäljellä enää pyrstö.
Avainsana-arkisto: vapaus
Vastaa kun puu kutsuu
Aina kun olet vaarassa unohtaa,
johdata itsesi avaraan,
tarkenna katseesi kohti puun runkoa
näe, miten käsistäsi kasvaa oksia
(paljaita jos vuodenaika vaan on sopiva).
Anna juurten kietoutua sinuun,
mullan tarttua varpaidesi väleihin,
kuin virtaava vesi
kulje kehoasi pitkin ylöspäin
aina hamaan latvaan asti.
(Siellä? Hyvä.)
Nosta nyt hiuksesi pilvenreunukselle,
olet lehti,
joka huuhtoutuu tuulessa.
Sinulle joka kutsuit itseäsi etsijäksi
Sinulle joka kutsuit itseäsi etsijäksi.
Etsitkö itseäsi, häntä vai jotain muuta
kolmatta, silmää, kättä,
jalanlyöntejä, paljaita,
sydänjälkiä, ei sillä ollut väliä.
Tiedät sen kävelleen edelläsi kadulla,
kulkeneen perässäsi varjona.
Tunsit sen laskeutuvan,
juuri ennen meren ylle nousevaa
aurinkoa, nousevan ennen laskua.
Et luullut löytäväsi mitään,
mutta tiesit voivasi menettää kaiken.
Älkää ymmärtäkö väärin.
Se oli ainut mitä sinun täytyi
Se oli ainut mihin sinä pystyit.
Ja kun viimein pysähdyit,
tiesit etsineesi tarpeeksi.
Olit valmis kohtaamaan
kaiken mitä löysit edestäsi.
Tila kasvoi meihin
Vasta kun lopetimme takertumisen,
tila kasvoi meihin, ja me kasvoimme.
Se ei ehkä ollut sitä mitä ajattelimme,
mutta ainut tapa, pitää toisemme.
Vähän vähemmän viehättävämpi
”Jos ne ovat sinun kätesi,
voit tehdä mitä vaan,
vaikka repiä minut irti juurineen,
heittää mereen”, sanoit,
sinä kaunis, peloton, harvinainen.
Juuri tuollaista olisin aina halunnut
ikkunalaudallani tuijottaa.
Tarvitsin sinut rinnalleni,
siksi annoin täysin vapaana kasvaa.
(Joskus tosin toivoin,
että olisit ollut
edes vähän vähemmän viehättävämpi.)
Tuuli lauloi
Tuuli lauloi vapauden lauluaan,
askeleeni kuin kevyt hipaisu.
Nämä sanat osasin ulkoa.
Eikä sade voi ylöspäin ropista
Sinä kadotit pesäsi
minä lensin perääsi
koitin nimeäsi huutaa
et kääntynyt
olit jo päättänyt muuttaa
Nyt haihtunut on harmaa horisontti
taivaalla enää
pumpulinpehmeät massat
mannerten välille hajautuvat
yhteiset pilvenhattarat
Ne pysyvät
me liikumme
eri suuntiin
vaikka yhdeksi ja samaksi
linnunrataa luultiin
Niiden valkea pinta heijastaa
valoa valoa
sen annan siipiini tarttua
vihdoin turvassa
eikä sade voi ylöspäin ropista.
Hukkavarvas
Löysin kyllä perille,
mutta hukkasin varpaani
Kaikki tuntuu niin kevyeltä,
lentäessä.
-Muuttolintu
Kieroon kääntyvillä kujilla
Jos maltat pysähtyä katsomaan,
valkohampainen kalaparvi saa
sinutkin pian nauramaan
vieressä punaposkisella pupulla
on vegaania asiaa
tatuoitu ovi tahtoo lisää rakkautta
kulman takana vihreä kukkalaatta
kiipeää kohti kattoa
katukyltin päällä käärme
laulaa Manu Chaoa
vastapäätä roikkuu sohva,
ja mosaiikki-Madonna
Risteyksessä runo
odottaa seuraavaa ohikulkijaa,
kieltomerkki osoittaa
taas mieltään auktoriteeteille, ei avaruusolioille,
videopelistä tutuille öisille vierailijoille,
jotka nekin haluavat
Ciutat Vellan kapeille kaduille,
missä monta ala- ja ylämaailmaa
kohtaavat toisensa
ja toista miljoonaa tallaajaa
Kieroon kääntyvillä kujilla on vaan
niin paljon enemmän tilaa
tilaa
olla
ja ilmaista.
Uhanalaista ulvontaa
Sinä uhanalainen sielu,
joka kuljet eläen
vapaana maalla,
maan alla, kaikkialla
Hajuaistisi on tarkka, tiedät
Jos sallit,
viisaat vaistosi voittamattomat
”Varokaa!”
Huutavat aitansa takaa äänet,
jotka jahtaavat kiehtovia jälkiäsi
Haluavat pelon pois näkyvistä
Kaipuunsa hiljaiseksi
Sisimmässään
kuitenkin
Sinut
Sinä uhanalainen sielu,
jatka sinä vaan ulvontaa
kaunista, takaisinkutsuvaa
Anna katseesi heijastaa kuunvaloa
Tassujesi silittää maanpintaa
Mihin ikinä kosketkaan
Hellästi parantaa
Sinä siellä sisällä
Pysy aitona
Sinua tarvitaan.
