Kulje aaltoilevin askelin, tukka avaruudessa, ajatukset hulmuten, maan murua varpaiden onkaloissa, talvipäivän unissa, kulje tyhjin sydämin, taskut ja keuhkot täynnä, valosta, valossa, kulje syvissä varjoissa, äkkipimeässä, hennossa kajossa, elääksesi, elä kulkeaksesi, itsesi takia, hänen takia, heidän takia. Kulje kaikkien meidän takia, joiden kuu on joskus varastettu.
Villeys, rakastan kaikkea sinussa.
Rakastan sitä, miten kuiskaat minun korvaan.
Rakastan sitä, miten tuoksusi leijuu ilmassa.
Rakastan sitä, miten leikit minun hiuksilla.
Rakastan sitä, miltä kosketuksesi tuntuu iholla.
Rakastan sitä, miten huomioit jokaista solua.
Rakastan sitä, miten kasvat ulos rajoista.
Rakastan sitä, miten annat kaikkien versojen rehottaa.
Rakastan sitä, että mikään ei ole sinulle liian sotkuista.
Rakastan sitä, että kaikki on sinulle yhtä kaunista.
Jokainen rikkaruohosikin rakkauden ruumiillistuma.
Joka ihastuu villeyteesi.
Ole hänen kukkanen.
Ajattele pääskysen lentoa.
Anna tunteen nousta,
siipien kannatella sanoja,
myös niitä raskaimpia.
Sillä kehosi muistaa kaiken,
mikä ei saanut virrata.
On asioita, jotka pysyvät kehossasi,
eivätkä lähde, vaikka liikkuisit miten
tai lakkaisit liikkumasta,
olisit vain ja kuuntelisit.
Ne eivät sula ilman sanoja,
lempeitä, silittäviä,
kiihtyviä, pakoilevia,
hapuilevia sanoja.
Kaikkia niitä, jotka eivät kerran
uskaltaneet tulla ulos,
jotka piiloutuivat solujesi sisään,
takertuivat kudoksiisi
ajan myötä yhä tiukemmin.
Ne roikkuvat sinussa,
roikkuvat niin kauan, että huomaat,
niin kauan, että alat kysyä
oikeita kysymyksiä,
niin kauan, että annat kaikille,
ihan joka ikiselle
sanomattomalle sanalle,
hiljennetylle tunteelle
luvan tulla ulos.
Vasta sitten kehosi voi päästää irti.
Vasta sitten olet vapaa.
”Ne pyörteet sisälläsi,
anna kuohua.
Niin kauan, kun et syytä rantakiviä,
voit vaahdota rauhassa”, pauhasi meri ja näytti mallia.
Sinä olet sydämesi portinvartija.
Pidä huoli, että
paha pysyy poissa,
pyhä sisällä
ja rakkaus pääsee virtaamaan vapaasti.
Luota maahan.
Mitä ikinä sisälläsi sortuikaan
oli enää vain tiellä.
”Kiitos, että olette kulkeneet mukanani tänne asti”, hän kuiskasi ja avasi hellästi kämmenensä. Muistot leijailivat ilmaan kuin vappupallo. Puun viereen oli kevyt istua.
Harmaa päivä
Sisäpihan musta asfaltti täynnä
vesilammikoita
ja ruskeaan taittuvia lehtiä.
Näytti siltä kuin sade ja tuuli
olisivat saaneet koko luomistyösi
rapistumaan hetkessä.
Todellisuudessa,
suurimman osan teit sinä itse,
päästämällä elämän voiman
virtaamaan
lävitsesi.
