”Maa tarvitsee jalkapohjasi paljaina”,
kuulen, miten syreenit soittavat,
kurjenkellot laulavat,
kun ravistelen itseni polkua pitkin.
Täältä minä tulen
ja tänne minä kuulun.
Tuuli tarttuu hiuksiini,
minä ajan sitä takaa,
me leikimme.
Ollakseen villi
hänen piti teroittaa kyntensä
ja opetella nuolemaan turkkinsa sijasta omat haavansa.
Hellästi, niin pitkään että ne kiilsivät,
valonomaista kajetta.
”Mistä tiedän,
milloin minun on aika lentää?”,
kysyi tähti avaruudelta.
”Siitä, että tajuat sen vasta jälkikäteen.”
(Syvä hiljaisuus.)
Tuikkeesta oli jäljellä enää pyrstö.
Aina kun olet vaarassa unohtaa,
johdata itsesi avaraan,
tarkenna katseesi kohti puun runkoa
näe, miten käsistäsi kasvaa oksia
(paljaita jos vuodenaika vaan on sopiva).
Anna juurten kietoutua sinuun,
mullan tarttua varpaidesi väleihin,
kuin virtaava vesi
kulje kehoasi pitkin ylöspäin
aina hamaan latvaan asti.
(Siellä? Hyvä.)
Nosta nyt hiuksesi pilvenreunukselle,
olet lehti,
joka huuhtoutuu tuulessa.
Sinulle joka kutsuit itseäsi etsijäksi.
Etsitkö itseäsi, häntä vai jotain muuta
kolmatta, silmää, kättä,
jalanlyöntejä, paljaita,
sydänjälkiä, ei sillä ollut väliä.
Tiedät sen kävelleen edelläsi kadulla,
kulkeneen perässäsi varjona.
Tunsit sen laskeutuvan,
juuri ennen meren ylle nousevaa
aurinkoa, nousevan ennen laskua.
Et luullut löytäväsi mitään,
mutta tiesit voivasi menettää kaiken.
Älkää ymmärtäkö väärin.
Se oli ainut mitä sinun täytyi
Se oli ainut mihin sinä pystyit.
Ja kun viimein pysähdyit,
tiesit etsineesi tarpeeksi.
Olit valmis kohtaamaan
kaiken mitä löysit edestäsi.
Vasta kun lopetimme takertumisen,
tila kasvoi meihin, ja me kasvoimme.
Se ei ehkä ollut sitä mitä ajattelimme,
mutta ainut tapa, pitää toisemme.
”Jos ne ovat sinun kätesi,
voit tehdä mitä vaan,
vaikka repiä minut irti juurineen,
heittää mereen”, sanoit,
sinä kaunis, peloton, harvinainen.
Juuri tuollaista olisin aina halunnut
ikkunalaudallani tuijottaa.
Tarvitsin sinut rinnalleni,
siksi annoin täysin vapaana kasvaa.
(Joskus tosin toivoin,
että olisit ollut
edes vähän vähemmän viehättävämpi.)
Tuuli lauloi vapauden lauluaan,
askeleeni kuin kevyt hipaisu.
Nämä sanat osasin ulkoa.
Sinä kadotit pesäsi
minä lensin perääsi
koitin nimeäsi huutaa
et kääntynyt
olit jo päättänyt muuttaa
Nyt haihtunut on harmaa horisontti
taivaalla enää
pumpulinpehmeät massat
mannerten välille hajautuvat
yhteiset pilvenhattarat
Ne pysyvät
me liikumme
eri suuntiin
vaikka yhdeksi ja samaksi
linnunrataa luultiin
Niiden valkea pinta heijastaa
valoa valoa
sen annan siipiini tarttua
vihdoin turvassa
eikä sade voi ylöspäin ropista.
Löysin kyllä perille,
mutta hukkasin varpaani
Kaikki tuntuu niin kevyeltä,
lentäessä.
-Muuttolintu
