Vasta kun toinen haluaa nähdä sinut kokonaan, voit alkaa riisua. Ei vaatteita, vaan kerroksia. Niitä, joita olet pukenut suojaksi, elämältä, elämässä. Joita ilman et ehkä olisi tässä. Ei siinä ole mitä hävettävää. Että luopua voi vasta, kun alkaa sisältä pehmentyä. Pala palalta, puna poskilla voit paljastaa sen, mitä et ennen halunnut kohdata. Tällainen pieni suuri minä olen.
Toiset meistä etsivät rakkautta vapaudesta.
Älä käsitä väärin, olemme enemmän kuin
valmiita. Rakkaus on meillä verisuonissa.
Virtaa jokaisessa linnunradat ja mannerlaatat
ylittävässä askeleessa. Se pauhaa niin kovaa,
sellaisella taajuudella, että kaikkein tärkein
on hukkua. Sydän. Se odottaa. Odottaa
kuin varkain sitä tähtitaivaallista hetkeä,
jolloin joku ottaisi meitä hellästi kädestä.
Piirtäisi kevyesti sormenpäällä. Näyttäisi ne,
rajat. Sanoisi viimeinkin ne sanat.
”Tähän asti voit mennä, jotta ikuisuus ei karkaa.”
Kulje aaltoilevin askelin, tukka avaruudessa, ajatukset hulmuten, maan murua varpaiden onkaloissa, talvipäivän unissa, kulje tyhjin sydämin, taskut ja keuhkot täynnä, valosta, valossa, kulje syvissä varjoissa, äkkipimeässä, hennossa kajossa, elääksesi, elä kulkeaksesi, itsesi takia, hänen takia, heidän takia. Kulje kaikkien meidän takia, joiden kuu on joskus varastettu.
Villeys, rakastan kaikkea sinussa.
Rakastan sitä, miten kuiskaat minun korvaan.
Rakastan sitä, miten tuoksusi leijuu ilmassa.
Rakastan sitä, miten leikit minun hiuksilla.
Rakastan sitä, miltä kosketuksesi tuntuu iholla.
Rakastan sitä, miten huomioit jokaista solua.
Rakastan sitä, miten kasvat ulos rajoista.
Rakastan sitä, miten annat kaikkien versojen rehottaa.
Rakastan sitä, että mikään ei ole sinulle liian sotkuista.
Rakastan sitä, että kaikki on sinulle yhtä kaunista.
Jokainen rikkaruohosikin rakkauden ruumiillistuma.
Joka ihastuu villeyteesi.
Ole hänen kukkanen.
Ajattele pääskysen lentoa.
Anna tunteen nousta,
siipien kannatella sanoja,
myös niitä raskaimpia.
Sillä kehosi muistaa kaiken,
mikä ei saanut virrata.
On asioita, jotka pysyvät kehossasi,
eivätkä lähde, vaikka liikkuisit miten
tai lakkaisit liikkumasta,
olisit vain ja kuuntelisit.
Ne eivät sula ilman sanoja,
lempeitä, silittäviä,
kiihtyviä, pakoilevia,
hapuilevia sanoja.
Kaikkia niitä, jotka eivät kerran
uskaltaneet tulla ulos,
jotka piiloutuivat solujesi sisään,
takertuivat kudoksiisi
ajan myötä yhä tiukemmin.
Ne roikkuvat sinussa,
roikkuvat niin kauan, että huomaat,
niin kauan, että alat kysyä
oikeita kysymyksiä,
niin kauan, että annat kaikille,
ihan joka ikiselle
sanomattomalle sanalle,
hiljennetylle tunteelle
luvan tulla ulos.
Vasta sitten kehosi voi päästää irti.
Vasta sitten olet vapaa.
”Ne pyörteet sisälläsi,
anna kuohua.
Niin kauan, kun et syytä rantakiviä,
voit vaahdota rauhassa”, pauhasi meri ja näytti mallia.
Sinä olet sydämesi portinvartija.
Pidä huoli, että
paha pysyy poissa,
pyhä sisällä
ja rakkaus pääsee virtaamaan vapaasti.
Luota maahan.
Mitä ikinä sisälläsi sortuikaan
oli enää vain tiellä.
