”Me vain kasvoimme erillemme”, sanotaan, mutta mikään siitä pinnan alla tapahtuvasta liikkeestä ei ole ”vain”. Kahden ihmisen sydämet ovat kuin puun juuret. Ajan saatossa ne ovat kietoutuneet tiukasti toisiinsa. Repiminen ei auta, vaikka se olisi lopulta helpompaa, nopeammin ohitse. Tarvitaan useampia epäsuotuisia kausia. Hiljalleen haperoittavaa kuivuutta. Rankkasateita, jotka saavat otteen lipeämään. Routia, jotka osuvat juuri siihen kohtaan, mikä on hauraimmillaan. Tarvitaan ravinteiden ja hivenaineiden puutetta. Sillä nuo mullan seassa olevat mikroskooppisen pienet hiukkaset ovat kuin usko. Jos sitä ei ole tarpeeksi, ennen pitkää toisen ote lipeää. Se kurottaa hetkeksi eri suuntaan. Ja silloin mitä tahansa voi tulla väliin. Myöhemmin aikaa voi ehkä kuvata kypsäksi, mutta siinä hetkessä, juuripunouman kudosten ratkeillessa liitoksistaan, ainut tunne on raaka kipu.